Anna itsellesi lupa muistaa – oliko nuoruus sittenkään elämän parasta aikaa?

Nuoruudesta puhuttaessa syyllistytään usein stereotypioihin. Itseäni nuorempi kollega sanoi mielestäni osuvasti, että välillä tuntuu kuin millenniaalien ikäluokka olisi leimattu heikoksi, joka vain uupuu eikä pysty mihinkään. Samalla hän muistutti osuvasti, että osa millenniaaleista on jo kohta nelikymppisiä eli lujasti keski-ikäisiä. 
Usein vanhempien puhe nuorista on ongelmakeskeistä ja vähättelevää. Nuorten mielenterveyden ongelmat ovat varmasti aitoja ja niihin täytyy löytyä apua. On mielestäni hyvä muistaa, että nuorempi sukupolvi elää aina myös eri maailmassa kuin edeltävät sukupolvet. 

Anna itsellesi kuitenkin lupa muistaa, että on niitä ongelmia ollut ennenkin. Ainakin 80-90-luvuilla ongelmista vaiettiin osittain siksi, että niistä ei osattu puhua, ongelmiin ei ollut keinoja tarttua ja esimerkiksi masennusta ei tunnistettu. Lisäksi mielenterveysongelmat olivat vielä tabu, josta ei tohtinut puhua. Onneksi nämä asenteet ovat lähteneet murtumaan ja nykyisin apua osataan hakea.

Olen jälkikäteen miettinyt, mitä mahtoi tapahtua sille anoreksiaan kouluaikoina sairastuneelle koulukaverille, joka kävi pitkiä aikoja koulua sairaalassa, tai sille opiskelijabileiden viimeiselle oluenjuojalle, jonka opinnot eivät edenneet vuosiin ja jonka juomista surkuteltiin jo silloin. Surua koen edelleen siitä pienestä nahkatakkisesta tytöstä, joka jossain bileissä veti viinaa ja lääkkeitä, sammui eikä koskaan herännyt. Hän oli joskus kertonut, ettei hänelle ollut koskaan kukaan laittanut kotona iltapalaa. Häntäkin olisi varmasti joku voinut auttaa, kun olisi vaan otettu asiaksi.

Opiskeluajastani muistan sen stressin, kun olimme aivan varmoja, ettemme tule koskaan työllistymään. Työuran alusta harjoittelijana muistan sen väsymyksen, jota koin ensimmäisten pidempien kokousten jälkeen ja kuinka isona järkytyksenä koin jo sen, että isoissa organisaatioissa ei välillä tiedetty mitä tehdä ja asiat olivat ristiriitaisia tai levällään. Nuorena sitä oletti, että aikuiset aina tietävät, mitä pitää tehdä. Kun huomasi, ettei näin aina ollut, johti se toisaalta kritiikkiin ja liiankin suureen uskoon siitä, että itse osaisi ratkaista ongelmat. Nuoruuteen kuuluu yhtäältä epävarmuus ja toisaalta ihan mahdoton usko omiin kykyihin. 

Muistan oman hämmennykseni, kun kerroin isälleni ystäväni syvästä masennuksesta opiskeluaikana ja hän kommentoi ”tervetuloa aikuisten maailmaan”. En ollut koskaan ajatellut, että aikuisillakin voisi olla ongelmia, vaan olin nähnyt aikuisuuden ideaalisilmälasien läpi.

Nuorten mielenterveysongelmien kasvu on hätähuuto. Olemme rakentaneet nuorillemme maailman, jossa kilpailuhenkisyys, elämyshakuisuus ja suunnitelmallisuus varjostavat nuorten elämää vaiheessa, josta puhumme itse nostalgisina vapauden vuosina. Tiedämme hyvin itse, että nuoruus on etsimisen aikaa. Nyt me kuitenkin vaadimme sitä, että ammatinvalinta osuu heti kohdalleen, vaikka puhumme elinikäisestä oppimisesta ja siitä, että jokainen joutuu työuransa aikana vaihtamaan vähintään kerran ammattia.

Tajuamme usein vasta jälkeenpäin, että välivuodet ja syrjäopiskelut veivät omaa suuntaa kaikkein eniten eteenpäin. Ajattelemme, että nuorten pitää löytää oma polkunsa heti, vaikka tiedämme paremmin kuin koskaan, että nuorten aivot kehittyvät 25–30-vuotiaiksi asti. Olemme rakentaneet nuorillemme oravanpyörän, johon emme suostuisi itse hyppäämään.

Me Elossa olemme olleet huolissamme nuorten mielenterveysongelmien kasvusta jo pitkään. Vuonna 2016 lähdimme yhdessä S-ryhmän kanssa rakentamaan Nuori Mieli Työssä -ohjelmaa. Ohjelmassa kehitettiin muun muassa mielen tuen malli, joka on saanut kiitosta vielä pitkään ohjelman päättymisen jälkeen. Lisäksi ohjelmassa kehitettiin esimiesten osaamista kohdata nuorten ja muidenkin mielenterveyden haasteita. Hankkeesta on saatu oppeja, joista ovat hyötyneet S-ryhmän lisäksi myös monet muut Elon asiakasorganisaatiot. Nuoret ansaitsevat tukea ja apua, olivat he sitten vielä koululaisia z-sukupolven edustajia tai jo työuralla olevia millenniaaleja.

Anna itsellesi lupa muistaa, kuka oli se aikuinen, joka kannusti sinua eteenpäin. Oliko se opettaja, joka kannusti sinua numeroista huolimatta vai esimies, joka luotti kykyihisi? Vai jalkapallovalmentaja, joka uskoi johtamistaitoihisi tai soitonopettaja, joka opetti sinut tekemään asioita loppuun?

Onko lähipiirissäsi nuorta, jonka tukena voisit olla ja joka voisi hyötyä kannustavista sanoistasi? Johon voisit luoda uskoa, että elämän ei tarvitse onnistua kerrasta? Voisitko olla se aikuinen, joka uupumuksen hetkellä auttaisi nuorta löytämään apua ja sanoisi, että elämä voi kaikista ongelmista huolimatta näyttää vielä aurinkoiset puolet? Tai voisitko innostaa kesätyöntekijää, joka tulee ensimmäistä kertaa työelämään?

Nuoret tarvitsevat meitä aikuisia. Meidän tehtävämme on muistaa myös ne nuoruuden ikävät hetket ja luoda uskoa tulevaan.